Kunnossapitoalan osaajapulasta on kohistu jo vuosia. Moni laitosympäristössä työskentelevä on törmännyt samaan haasteeseen: osaavan työvoiman hankkiminen on tänä päivänä hankalaa. Siinä, missä muutkin alat, myös kunnossapitoala menee jatkuvasti eteenpäin. Painopiste siirtyy reaktiivisesta kunnossapidosta ennakoivampaan ja suunnitelmallisempaan kunnossapitoon.
On selvää, että alan muuttuminen ja tiukentuneet vaatimukset tuotannon katkottomuudelle tarkoittavat samalla myös tarvetta kehittymiselle. Kunnossapitohenkilöstöltä ja työnjohdolta vaaditaan niin uudenlaista osaamista kuin määrätietoista panostusta kunnossapidon kehitystyöhön.
“Hiljaisen tiedon siirrolla on jo kiire”
Erityisesti lämpö- ja vesilaitosten kohdalla on tyypillistä, että alalla työskentelevät tekevät pitkiä työuria. Heille kertyy valtava määrä laaja-alaista osaamista laitosten toiminnasta ja prosesseista. Samalla alan työntekijöiden keski-ikä on keskimääräistä korkeampi. Riski tietämyksen katoamisesta on uhkaavasti realisoitumassa, kun yhä useampi kunnossapidon ammattilainen on eläköitymässä lähivuosina.
Aiemmin tänä vuonna julkaistussa Tampereen Teknillisen yliopiston väitöskirjassa todetaankin, että hiljaisen tiedon siirrolla on jo kiire. Eläkkeelle siirtyvien tietoja on kriittistä saada talteen laitosten toiminnan turvaamiseksi. Tuntuu pöyristyttävältä ajatukselta, että eläköityvän kunnossapitoammattilaisen parhaimmillaan 40-vuotisen uran tietämys ja osaaminen kirjataan monissa laitoksissa edelleen kahvitahrojen päällystämään ruutuvihkoon, jos siihenkään.
Kohti digitalisaatiota
Kunnossapito-osaamisen ja tiedon säilyttäminen edellyttää sitä, että laitosten vastuunkantajien tulee astua esiin. Heidän täytyy ottaa entistä selvemmin vastuu tietämyksen hallinnasta ja tiedon jakamisesta. Kyse on ennen kaikkea uusien toimintatapojen omaksumisesta ja muutosjohtamisesta. Tiedon jakaminen vaatii aikaa, tehokkaita välineitä ja erityisesti oikeanlaista asennoitumista.
Ikävä totuus on, että mikään työväline tai kanava yksistään ei ratkaise tiedonjakamisen ongelmaa, mikäli organisaatiolta puuttuu aito halu, innostus ja oikea “mindset” kehittää asioita. Etenkin pienten laitosten osalta resurssit kehittämiselle ovat ymmärrettävästi rajallisia. Toisaalta, juuri pienentyneet resurssit pakottavat vanhojen toimintamallien kyseenalaistamiseen ja ovat samalla mitä parhain ajuri muutokselle, joka on välttämätön.
Uudella tekijäsukupolvella on valmius tehdä töitä paremmin digitalisaation avulla. Vanhaan kaavaan tottuneetkin saadaan mukaan. Se on vain asenteesta kiinni.
Lähteet:
S. Sandelin: “Knowledge Management and Retention: A Case of a Water Utility in Finland. 2017.
